On taas yö ja pitäis mennä nukkumaan. Mutta minkäs teet, nettiaddiktisuuden kanssa ei ole leikkimistä. Olen istunut hurjasti koneella ja seuraillut mitä ihmeellisempiä linkkejä ja kuvia. Kävin kääntämässä sanoja egyptiläisen hieroglyfin muotoon, kävin Roomassa uneksien olleeni siellä joskus kauan sitten hienona harsopukuisena ladyna ja palloilin etsimässä muinaisista kaivauksista plagioituja koruja ja esineitä, joihin ei ole varaa. Hienoin löytöni oli myytävänä oleva muinaisegyptiläinen vesilähde, kivinen isohko monumentti, jonka seinämän reiästä valui vesi koverrettuun vesialtaaseen monumentin juurelle. Kivessä seisoi egyptiläinen prinssi vesiruukun vieressä. Tuli mieleen elämän lähde, koska prinssi piteli kädessään jotakin esinettä. Muinainen korkeakulttuuri on usein ylevää ja kaunista symboliikkaa tulvillaan ikuisen elämän valossa, joten se esine kiviprinssin kädessä viittasi ehkä samaan symboliikkaan kuin tarot-kortissa nimeltä Tähti, eli elämän lähteestä ammennettua tietoa ja viisautta.

Siihen kiviteokseen ei ole varaa, kun ei ole visaakaan. Auts, harmi kun ei ole koskaan varaa muutenkaan kuin nojatuolimatkailuun, joka on ollutkin kyllä melkoisen ja harvinaisen antoisaa. Meikäläinen kun näkee niin hurjia ja erikoisia flasheja ja unia joka puolelta maailmaa ja eri aikakausista, niin että sitä vois sanoa, ettei se ole edes mahdollista, kun ei ole missään koskaan käynytkään. Mutta niin se vain, on, on aina ollut ja on aina oleva. Joskus jopa ajattelen kuin joku muinainen ihminen. Olen kokenut sillä saralla aivan käsittämättömiä elämyksiä keskivertokategoriassa kuvaillen. Siis miksi en niistä nyt vuodattaisi tännekin, kun ne ovat osa minua - tai minun osiani. Ihmettelen, miksi niin monien on niin vaikeata päästä samoihin atmosfääreihin kanssani. Siksi ehkä koen olevani jossakin saarnaus- ja opetustehtävässä tässä maailmassa, mutta tyystin vaivihkaa, ellei ihan salaa.. sellaistahan voisi jo kutsuakin leikkisästi salatieteilyksi, ellei peräti jumalviisauden siemenen kylvämiseksi. Se, jolla silmät on, uskokoon..

Ihan pikkulapsesta, kaksivuotiaasta saakka muistan unelmoineeni Välimeren kaltaisesta ilmastosta ja kasvillisuudesta, etenkin kivisestä karusta maastosta, seetreistä ja paahtavasta auringosta meren äärellä. Tiedän että silloin Välimeri oli aina kauneimmillaan ja hehkuvimmillaan keväisessä loistossaan .. vaikken tiedäkään, koska en ole nähnyt sitä näillä silmillä. Mutta minulla on käsittämätön kuudes aisti, vähän sellainen ylimaallinenkin yliminä, voisi sanoa, vähän kuin jokin puhdasmielinen enkeli katselisi joskus kauttani joskus totuuteen, oli kyse mistä tahansa. Isompana lapsena koin kevättalvisin syvää ahdistusta pitkään jatkuvan talven vuoksi, koska kaipasin aina paahteeseen ja kukkien loistoon, sellaiseen paikkaan jota ei ole Suomessa, vaan Välimerellä. En osaa selittää sitä vieläkään, miksi.

Eräs toinen minäni kyllä osaa selittää: olen asunut Välimerellä noin 2000 vuotta sitten, yhdessä useista elämistäni joita muun muassa unien avulla muistelen. Sen vuoksi minulle syntyi joskus yhtäkkinen tarve syödä oliiveja vaikka lapsena ja nuorena lähinnä inhosin niitä. Mutta siitä elämänvaiheesta asti olen niitä mielelläni syönyt.

Tästä elämänvaiheesta puheen ollen samoihin aikoihin näin "unta", että olin vauraan talon tytär Välimeren maassa, tai sellaisesta kotoisin. Talo sijaitsi kuivalla heinikolla ja sen ympärillä kasvoi korkeita seetrejä. Jotta tarina olisi jonkin verran loogisempi, kerrottakoon että tämä muinainen nainen ajautui jo nuorena naisena sodan mukana vieraskieliseen maahan vaimoksi miehelle joka puhui toista kieltä. Tämä sota tapahtui jossain Turkista aasiaan johtavassa ilmansuunnassa, kaukaisilla takamailla,  laakeiksi kuluneiden vuorten tasangoilla joissa muuten asui vain harvakseltaan paimentolaisia.

Näin ollen, minä ja puolisoni emme aluksi ymmärtäneet lainkaan kielimuurin vuoksi toisiamme, emmekä varmaan koskaan oikein muutenkaan olleet samalla aaltopituudella. Mutta olin hänen vaimonsa. Minulla oli vielä vanhana ja ryppyisenäkin tummansininen huntu ja puku. Kaiketi pääsin palaamaan takaisin meren äärelle, jossa tunsin vanhana vihdoinkin olevani vapaa katsoessani merta, jonka vaahtopäisiin aaltoihin aurinko loi kimaltelevia säteitään ja katsoessani oliivipuiden tuulessa ja auringonpaahteessa heiluen kimaltelevia lehtiä.

Kuoltuani sieluni vielä vaelsi katsomaan sitä kaunista kupolikattoista valkoista taloa seetrien ja auringon paahteessa korsiksi kuivuneen harvan heinikon keskellä, josta olin lähtöisin. Näin talon upeana akvarellityönä - taivas oli puhtaan kirkkaan sininen - valkoinen talo ja kuivaksi paahtunut maa kontrastina tummanvihreiden seetrien välissä - ja minun oli pakko ainakin yrittää tehdä akvarelleilla edes vähän samannäköinen muistoksi, jotta en koskaan unohtaisi..

Kummallista, että siitä taulusta tulee aina muutenkin vanhempani mieleen. Hekin asuvat "valkoiseksi kalkitussa" isossa talossa vauraina ja onnellisina, puutarhan ja tuijien ympäröimänä. Nyt nukkumaan, silmiä jo kuivaa.. ja päässä soi ja junnaa koko ajan Nelly Furetado vai mikä se oli, Promiciously tai jotain sinne päin..asiallinen hitti tähän syksyiseen elon hetkeen.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />