Kirjoitan tätä sellaisissa ruumiin  ja sielun voimissa, missä ollaan kovan sairastelun loppumetreillä ja muutenkin loppuunpalaneena. Kaikki talousasiat ovat revenneet käsiin. Tuntuupa juuri siltä, ettei seuraavastakaan kuukaudesta selvitä rahassa ainakaan. Pitäisikö ottaa pankkilainaa – tai edes kysyä ja vaihtaa edes auto, jota ei tarvitsisi koko ajan korjata.

Tämä rahapula on varmaankin tuttu tunne yhä useammille suomalaisille, kun rakas ja riivattu euromme on saanut maassamme täyden vallan ja palvelujen antajat ottavat omansa tarpeettoman isoina summina. Kun tuntitaksa alkaa olla viiskymppisestä ylöspäin, se alkaa kuulostaa jo rienaukselta. Kun menin töihin, velkaannuinkin niin paljon tästä kaikesta hyvästä – koska pomppasin hyvinvointiasteikossa yhtäkkiä "liian korkealle" - että nyt en tiedä miten maksaa takaisin; liikaa maksettu asumistuki joka oli mahdotonta lopettaa heti töiden alkaessa, erääntyneet päivähoitomaksut, joista ei papereita kotiin tullut kuin vasta kahden kuukauden päästä kun työt alkoivat. Olin jo sitä ennen soitellut ja lähettänyt  papereita jotta ei tulisi taannehtivaa niin paljon. Ja tietenkin automatkojen kulutus autoon, lisäongelmia ja lisälaskuja joka kuukaudelle.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mikähän tätäkin kaupunkia vaivaa? Kun kävin terkalta hakemassa sairaslomatodistusta, sain sinne pyyhältäneen lääkärin haukut niskaani vaikka hän oli suustani kuullut miten meillä asiat ovat. Mutta kun ei kiireessä muisti kellään pelaa, se on selvä. Kun monimutkaisen puhelusoittosarjan lääkäriltä, ajanvaraukselta ja työterveyspalvelusta toiseen ja tiedustelujen tiedustelun jälkeen vihdoin nippa nappa terveysasemalle asti jaksaneena viruin pelkällä ibuprofeenin voimalla  sairaanhoitajan juttusilla. Kauheaa, monimutkaista, irvokasta kaikki taas kerran tyynni. Hoitaja oli asiallinen, arvasin oikein jo kauemmin aikaa tätä kehitystä seurailtuani että äärimmäinen lääkäripula vaivaa. Hoitsu totesi myös että sairaanhoitajapula on lisäksi. Siksi lapsenikin joutui olemaan pahassa korvatulehduksessa yhden vuorokauden liikaa! Hänet otettiin vain sairaanhoitajalle, joka ei katsonut hänen korviinsa! Onneksi oli lääkäripäivät, hänelle varattiin uusi aika heti seuraavana päivänä. Pitäisiköhän tehdä valitus, nimittäin perusteellisen tutkimisen liiallisen sattumaan varaan jättämisestä, melkein sylilapsella. Olihan se meitä onnistava sattuma, se lääkäripäivä, jonka takia uusintakäynti ilmoitettiin aiemmin.

Mitenkähän tämäkin jännittävä viikko tuskallisten kiemuroiden parissa päättyykään? Paranenko koskaan? Saanko auton kuntoon ennen kuin se tappaa minut? Selviämmekö taloudellisesti? Kuka ensinnä tulee kotiini häiriköimään, pyytämään rahaa tai kokkaamaan kaapit tyhjiksi? Vai soittaako kenties vaatelias äiti? Mutta ei tule auttamaan vaikka meillä kotona olisi kaikki apua vailla? Keksi itse lisää, kaikkea en jaksa enää miettiä tässä muurahaisten piinaamassa pikkuhuoneessa, vaan menen tarpeelliselle yöpuulle poistuen hetkeksi tästä äärimmäisen rasittavasta maailmasta.

Kahden vuoden kotiaresti on päättynyt. Olen astunut työnteon ahtaaseen mutta usein palkitsevaan ikeeseen. Nousin aamukuudesta toimiin yöni huonosti nukkuneena, enkä kokonaan itseäni asiasta syyttäen, vaan tavalla tai toisella koko porukkaa, joka meillä "asuu". Kun saan toimia milloin minäkin; taksina, kuskina, pelastajana, Äitinä, milloin minäkin. Eilen olin henkilökohtainen avustaja/saattaja. Illan uupumus lätsähti stressiseen olotilaan, jolla ei unta saa ennen keskiyötä vaikka miten olisi väsähtänyt olo. Ja yhden mokoman Tyttöystävän viivästyneen lääkärintarkastuksen takia, joka kesti tasan yhden minuutin, jouduttiin rassaamaan useita ihmisiä..Yksi heistä parkui kun Äiti lähti, toinen kuunteli parkumista ja heitti stereotkin päälle, kolmas kaahasi yöpuvussa sairaalaan, neljäs soitteli hädissään kyytejä töistään, ja viides joutui olemaan kivuissaan tuntikausia sairaalassa vaikka olisi voinut sen ajan olla kotonaankin..Siis kumpi oli ensin, muna vai kana? Asiakaspalvelu on perseestä nykypäivänä liian keskeisissäkin asioissa.

Tyttö rukka meni tänä aamuna nukkuvana hoitoon ja heräsi ennen perille pääsyä. Nyt, toisena aamuna hoidossa itku kajahti hoitajansa sylissä kun Äiti pakeni ovesta ulos, hämmennyksissä ja kiireissään. Mahtoi tuntua kurjalta pienenkin ihmisen mielessä sillä hetkellä.

On ollut mielenkiintoista aikaa nämä pari päivää niin koti-kuin työelämänkin osalta, tosin tänään tylsyys jo yllätti töissä (!) Työvälineet uupuvat byrokraattisen hierarkian uumenten scifimaailmoissa..Elämä on siis blogia jännittävämpää, siitä ei voi siksi aina kertoakaan.

Tarkastelin nettiportaalin suosituimpia aiheita koko vuoden ajalta ja tuo talouspuolen osasto sai ajatukseni vinhasti jylläämään tuossa samassa vanhassa asiassa, nimeltä euro ja euron vertailu markkoihin. Monien mielestä se alkaa olla jo turhaa, mutta minä ainakin teen joka päivä niin. Tiedän, ettei sillä tavalla kannattaisi itseään kiusata, mutta minkäs teet kun tulot jaetaan vielä markka-ajan hinnoittelun mukaan. Eli nämä perustuloiset ihmiset ovat tulleet oikein Euroopan köyhimpien kärkikastiin meidän armaassa maassa näemmä. On surkuhupaisaa suhteuttaa ihmisten tuloihin nuo uudet, huomaamatta markasta euroon vaihdetut hinnat. Siinäpä tosi taloustieteilijälle urakka selvittää, kuinka paljon suomalainen on köyhtynyt eri tuloluokissa eurohintojen tarpeettoman huiman nousun myötä. Asunto, joka maksoi 30 vuotta sitten 200 000 markkaa, maksaakin nyt 200 000 euroa. Siitä vaikka voidaan lähteä liikkeelle. Itse tutkiskelen eri kanteilta asiaa hyvin usein ja ihmetyttää, että kuka enää uskaltaa edes ottaa itselleen omistusasuntoa jos sellaisen sattuisi pankin kanssa itselleen sopimaan. Eihän sitä koskaan voi tietää, mitä elämässä seuraavaksi tapahtuu. Ihmiset eroavat, kuolevat, jäävät työttömiksi ja pätkätyöläisiksi. Aina tapahtuu jotakin, joka vaikuttaa tuloihin.

Hänellä on toinen mutta ei myönnä sitä millään suoraan. Ainakin kaveri se on, ryyppysellainen. Ja ties mitä muuta. Miksi hän kiusaa minua tulemalla tänne? Aioin laittaa hänelle viestin että älä tule, myönnä jo itelles että sulla on kaksi naista. Sun on valittava jompikumpi elämä. Päästä minut vapaaksi, jotta voin jatkaa omaa elämääni rauhassa.

Nyt en ole taas varma, haluanko olla näkemättä häntä. Ajattelen häntä lakkaamatta jos hän ei tulekaan.Tämä ei lopu ikinä. Olen huolissani, miten tässä oikein käy. Haluan elää perheen kanssa, enkä suhteessa, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ifi saa minut aivan ymmälle ja sekaisin. Tiedän ettei hän ole pettäjätyyppiä, mutta mitä muuta se toiminta sitten on? Miksi hän ei osaa tehdä pesäeroa lopullisesti selväksi? Eikö hän halua elää itselleen rehellisesti?

Jos hän kerran kaveeraa sen toisen kanssa, miksi hän ei kerro koskaan siitä, mistä he puhuvat ja mitä tekevät? Ei ainakaan koko totuutta. Olemme aina jakaneet ajatuksemme. Kymmenen vuotta olemme olleet sielunveljiä, ensimmäisestä tapaamisestamme saakka, ensisilmäyksestä toisiimme jolloin kumpikin rakastui.

Ja nyt offline saa jatkua puolestani koska hän aloitti jo vuosia sitten tämän pelin sen toisen kanssa, aivan selkäni takana. Epätietoisuus tekee hulluksi. Puhuuko hän totta vai ei puhu? Kuinka läheisiä he oikeasti ovat? Voidaanhan me välillä leikkiä jotakin saadaksemme sielunrauhan toisistamme, mutta välejämme sellainen ei korjaa tämän epätietoisuuden vuoksi joka syö välejämme alkon lisäksi. Miksi hän aina vain väittää, ettei se toinen merkitse mitään? Ja silti hän aina on sen toisen kanssa, kun silmä välttää? Ja varsinkin kun tämä toinen on sellainen kun on? Harmaaksi varpuseksi sanovat muutkin tätä, jotka ovat bonganneet tämän ryypiskelevän lintusen hänen luotaan. Ei Ifikään kehu koskaan Äitille tätä, vaikka puhuu yhtä läheisiä asioita hänen kanssaan kuin parhaan kaverinsa tai rakastetun. Äiti kuunteli joskus oven takana, kun vielä jaksoi välittää. Eipä olisi uskonut, että hän olisi riippuvainen siitä naisesta ja alkosta noin paljon, ettei välitä, vaikka perheensä menettää. Tylyä kaikki tyynni, mutta elämä jatkuu silti, vaikkei niin haluaisikaan. Ifi on opetellut jostakin mielettömästä syystä valehtelemaan Äidille ja itselleen.